Ei sota yhtä elokuvaa kaipaa, olipa tämä millainen hyvänsä. Vai kaipaako.
Uusi Tuntematon on onnistunut elokuva. Päätellen siitä, että täysi salillinen katsojia istuu aivan hiljaa koko runsaan kolmituntisen, minkä elokuva kestää. Jokin elokuvassa pitää otteessaan.
Elokuva etsii uusi näkökulmia vanhaan kirjaan. Ja yllättävästi niitä löytyy. Aivan kirjaimellisesti kirjaa ei seuratakaan, vanhat kliseiset kohtaukset on jätetty pois, ja mukaan on otettu sellaista, jota ei Linnan kirjasta löydä. Henkilöistä on tehty uudenlaisia vaikkakin kirjan henkeä noudatellen.
Kotirintaman kuvaukset ovat jotakin vallan uutta. Ei niin päälle liimattua kuin olisi voinut olla. Ehkä kaikki elokuvat tarvitsevat rakastelukohtauksensa ja alastomat ihmisensä, kun elokuvaa ulkomaille kaupataan. Ja ehkä ne tavallaan tuovat lisää henkilöidensä taustoihin. Niinköhän vain muuten Hietasen ja Verushkan suhde tosiasiallisesti niin pitkälle pääsi.
Historiallinen konteksti
Konekiväärikomppania lähtee kasarmilta, komppania hyökkää, elää juoksuhaudoissa asemasodassa ja lopulta perääntyy. Mutta missä oikein mennään. Metsässä mennään melkein kaiken aikaa, mutta missä tuo metsä on. No, mahtuuhan väliin vaihe, jossa ollaan Äänislinnassa. Olisiko jossakin kohtaa voinut vaikka vilauttaa karttoja, kartta on sotimisen tärkeimpiä työkaluja.
Historiallinen konteksti jää vähän puuttumaan. Jos ei tiedä kohtuullisen paljon sotahistoriasta, on vaikea sanoa, mitä elokuvassa oikein soditaan. Tosin ei Linnan kirjakaan sitä erityisesti avaa, kirjahan syntyi aikoihin, jolloin tapahtumat vielä muistettiin. Ja tietysti, kuuluuko se nyt tavalliselle korpisoturille, minne meidän nilkit oikein perässä painavat.
Jonkinlaista avausta historiallisen taustoituksen suuntaan on kuitenkin havaittavissa. Saksalaisten ja natsien mukana olo on aikaisempia versioita vahvempaa. Varovaisesti avataan näkökulmaa siihen suuntaan, että sota ei ollutkaan ihan sitä millä se suomalaisille myytiin. Oltiinkos me natsien kanssa kimpassa, ööö.
Miten kukaan on enää elossa
Elokuvaa katsellessa alkaa hämmästellä, miten kukaan komppaniasta voi enää olla elossa. Miehet käyvät taistelusta taisteluun, joutuvat tykkitulen alle tuon tuostakin. Vähän väliä on paikkoja, joissa henki voi mennä keneltä tahansa. Miehiä muuten kaatuukin yhtenään. Elokuvassa on paljon avustajia, joiden tehtävänä on saada osuma ja kaatua. Näitä hahmoja ei edes esitellä, heitä vain kaatuu taustalla, kun hyökätään tai kohdalle osuu tykistökeskitys. Sellaistahan se on. Elokuvassa on varmaan aika aidon tuntuinen äänimaisemakin, luodit vingahtelevat, suihkivat ja napsahtelevat kaiken aikaa, räjähdyksiä on paljon. Ja kaikki vain eivät mahdu sekaan mitenkään.
Näille avustajille täytyy vetää kättä lippaan. Ja heidän taitavalle ja tavallaan näkymättömälle roolilleen elokuvassa. Kaikkien kasvoilta paistaa lopulta väsymys, tylsistyminen, pelko, sikäli kuin kamera sattuu jonkun tuntemattoman taustalla näyttämään. Ja näkyyhän heitä, lopulta hevoskärryissä jalat oikoisenaan kohti kotia.
Ja eihän lopuksi juuri kukaan enää olekaan elossa alkuperäisestä komppaniasta. Tilalla alkaa olla lapsisotilaita. Kun sotaan lähdettiin, esikunnissa on täytynyt laskeskella, että hyökkäys tulee viemään noin 30 000 miehen hengen (talvisota vei yli 20 000 miehen hengen, ja hyökkääminen on aina kalliimpaa), jos kaikki menee hyvin. Meni huonosti, sota vei yli 60 000 miehen hengen.
Elokuva näyttää konkreettisesti, kuinka repaleinen Suomen armeija lopulta alkoi olla. Ylivoimaista armeijaa vastaan taistellaan vanhentunein asein, ja miehet alkavat loppua. Kivääristä ei ole oikein mihinkään, kun vastassa on mielin määrin konetuliaseita ja panssareita. Koskela ryömii tuhoamaan tankkia kasapanoksella ja saa hänkin surmansa. Panssarinyrkkejä muuten oli Suomessa jo tuolloin keväälläkin tuhatmäärin, mutta ne pidettiin varastossa.
Jostakin kumman syystä puna-armeija ei sitten tulekaan. Ja niin Vanhalan, Honkajoen ja Asumaniemen iskuryhmä vyöryttää vielä kerran vihollisen pois juoksuhaudasta. Nyt kaikki osaavat sen, käsikranaatti nurkan taakse ja konepistoolilla perään.
Jos katseen nostaa poterosta, telaketjujen ja kuusenrunkojen tasolta metsän yläpuolelle, elokuva tulee kertoneeksi varsin onnettoman tarinan Suomi-nimisen maan historiasta. Sotaan lähdettin soitellen ja sieltä tultiin verissä päin takaisin. Oli vain tsäkästä kiinni, ettei käynyt vielä pahemmin.
Sisko- ja velikullat
Kättä lippaan elokuvan kaikille näyttelijöille. Roolit on hyvin tehty, ne tuovat esille hahmojensa luonteen sopivasti menemättä överiksi. Aika veli- ja siskokultia.
Uusi elokuva on hyvä, se tuo uusia näkökulmia vanhaan kirjaan ja itse tapahtumiin. Kolme tuntia kuluu aivan huomaamatta. Elokuva jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle. Kympin arvoista työtä.
Finlandia soi hetken lopuksi. Sovitus sopii tähän, soi, mutta ei liikaa.
Ehkä sota kaipaa vielä lisää elokuvia, jotta edelleen paremmin ymmärtäisimme sen taustat ja tapahtumat. Tuntematon sotilas versio nelosta odotellessa.
Uusi Tuntematon on onnistunut elokuva. Päätellen siitä, että täysi salillinen katsojia istuu aivan hiljaa koko runsaan kolmituntisen, minkä elokuva kestää. Jokin elokuvassa pitää otteessaan.
Elokuva etsii uusi näkökulmia vanhaan kirjaan. Ja yllättävästi niitä löytyy. Aivan kirjaimellisesti kirjaa ei seuratakaan, vanhat kliseiset kohtaukset on jätetty pois, ja mukaan on otettu sellaista, jota ei Linnan kirjasta löydä. Henkilöistä on tehty uudenlaisia vaikkakin kirjan henkeä noudatellen.
Kotirintaman kuvaukset ovat jotakin vallan uutta. Ei niin päälle liimattua kuin olisi voinut olla. Ehkä kaikki elokuvat tarvitsevat rakastelukohtauksensa ja alastomat ihmisensä, kun elokuvaa ulkomaille kaupataan. Ja ehkä ne tavallaan tuovat lisää henkilöidensä taustoihin. Niinköhän vain muuten Hietasen ja Verushkan suhde tosiasiallisesti niin pitkälle pääsi.
Historiallinen konteksti
Konekiväärikomppania lähtee kasarmilta, komppania hyökkää, elää juoksuhaudoissa asemasodassa ja lopulta perääntyy. Mutta missä oikein mennään. Metsässä mennään melkein kaiken aikaa, mutta missä tuo metsä on. No, mahtuuhan väliin vaihe, jossa ollaan Äänislinnassa. Olisiko jossakin kohtaa voinut vaikka vilauttaa karttoja, kartta on sotimisen tärkeimpiä työkaluja.
Historiallinen konteksti jää vähän puuttumaan. Jos ei tiedä kohtuullisen paljon sotahistoriasta, on vaikea sanoa, mitä elokuvassa oikein soditaan. Tosin ei Linnan kirjakaan sitä erityisesti avaa, kirjahan syntyi aikoihin, jolloin tapahtumat vielä muistettiin. Ja tietysti, kuuluuko se nyt tavalliselle korpisoturille, minne meidän nilkit oikein perässä painavat.
Jonkinlaista avausta historiallisen taustoituksen suuntaan on kuitenkin havaittavissa. Saksalaisten ja natsien mukana olo on aikaisempia versioita vahvempaa. Varovaisesti avataan näkökulmaa siihen suuntaan, että sota ei ollutkaan ihan sitä millä se suomalaisille myytiin. Oltiinkos me natsien kanssa kimpassa, ööö.
Miten kukaan on enää elossa
Elokuvaa katsellessa alkaa hämmästellä, miten kukaan komppaniasta voi enää olla elossa. Miehet käyvät taistelusta taisteluun, joutuvat tykkitulen alle tuon tuostakin. Vähän väliä on paikkoja, joissa henki voi mennä keneltä tahansa. Miehiä muuten kaatuukin yhtenään. Elokuvassa on paljon avustajia, joiden tehtävänä on saada osuma ja kaatua. Näitä hahmoja ei edes esitellä, heitä vain kaatuu taustalla, kun hyökätään tai kohdalle osuu tykistökeskitys. Sellaistahan se on. Elokuvassa on varmaan aika aidon tuntuinen äänimaisemakin, luodit vingahtelevat, suihkivat ja napsahtelevat kaiken aikaa, räjähdyksiä on paljon. Ja kaikki vain eivät mahdu sekaan mitenkään.
Näille avustajille täytyy vetää kättä lippaan. Ja heidän taitavalle ja tavallaan näkymättömälle roolilleen elokuvassa. Kaikkien kasvoilta paistaa lopulta väsymys, tylsistyminen, pelko, sikäli kuin kamera sattuu jonkun tuntemattoman taustalla näyttämään. Ja näkyyhän heitä, lopulta hevoskärryissä jalat oikoisenaan kohti kotia.
Ja eihän lopuksi juuri kukaan enää olekaan elossa alkuperäisestä komppaniasta. Tilalla alkaa olla lapsisotilaita. Kun sotaan lähdettiin, esikunnissa on täytynyt laskeskella, että hyökkäys tulee viemään noin 30 000 miehen hengen (talvisota vei yli 20 000 miehen hengen, ja hyökkääminen on aina kalliimpaa), jos kaikki menee hyvin. Meni huonosti, sota vei yli 60 000 miehen hengen.
Elokuva näyttää konkreettisesti, kuinka repaleinen Suomen armeija lopulta alkoi olla. Ylivoimaista armeijaa vastaan taistellaan vanhentunein asein, ja miehet alkavat loppua. Kivääristä ei ole oikein mihinkään, kun vastassa on mielin määrin konetuliaseita ja panssareita. Koskela ryömii tuhoamaan tankkia kasapanoksella ja saa hänkin surmansa. Panssarinyrkkejä muuten oli Suomessa jo tuolloin keväälläkin tuhatmäärin, mutta ne pidettiin varastossa.
Jostakin kumman syystä puna-armeija ei sitten tulekaan. Ja niin Vanhalan, Honkajoen ja Asumaniemen iskuryhmä vyöryttää vielä kerran vihollisen pois juoksuhaudasta. Nyt kaikki osaavat sen, käsikranaatti nurkan taakse ja konepistoolilla perään.
Jos katseen nostaa poterosta, telaketjujen ja kuusenrunkojen tasolta metsän yläpuolelle, elokuva tulee kertoneeksi varsin onnettoman tarinan Suomi-nimisen maan historiasta. Sotaan lähdettin soitellen ja sieltä tultiin verissä päin takaisin. Oli vain tsäkästä kiinni, ettei käynyt vielä pahemmin.
Sisko- ja velikullat
Kättä lippaan elokuvan kaikille näyttelijöille. Roolit on hyvin tehty, ne tuovat esille hahmojensa luonteen sopivasti menemättä överiksi. Aika veli- ja siskokultia.
Uusi elokuva on hyvä, se tuo uusia näkökulmia vanhaan kirjaan ja itse tapahtumiin. Kolme tuntia kuluu aivan huomaamatta. Elokuva jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle. Kympin arvoista työtä.
Finlandia soi hetken lopuksi. Sovitus sopii tähän, soi, mutta ei liikaa.
Ehkä sota kaipaa vielä lisää elokuvia, jotta edelleen paremmin ymmärtäisimme sen taustat ja tapahtumat. Tuntematon sotilas versio nelosta odotellessa.
